Katja Lowe
Elämä ja kuolema – kaksi asiaa, joita me ihmiset haluamme kontrolloida ja kuitenkin niiden äärellä tunnemme itsemme hyvin pieniksi. Sain kokea tämän henkilökohtaisesti, kun menetimme mieheni kanssa ensimmäisen lapsemme.
Olin tullut raskaaksi heti mentyämme naimisiin. Olimme muuttaneet Irlantiin työn perässä, mutta myös mielenkiinnosta kokea Irlanti maana. Kun olin raskaana 18. viikolla, koin kivuliaita kouristuksia vatsassani. Olin 25-vuotias enkä ollut koskaan nähnyt syntymää tai kuolemaa läheltä. Emme tienneet mieheni kanssa mistä oli kysymys, mutta lääkäriin osasimme lähteä, kun kouristuksia alkoi tulla säännöllisin väliajoin. Dublinin synnytyssairaalan nuori lääkäri teki minulle ultraäänitutkimuksen ja osasi kertoa meille samantien, että pieni tyttömme oli syntymässä, mutta olisi liian pieni jäädäkseen eloon. Minä ja mieheni katsoimme hätäisenä toisiamme. Apua pyytävästi kysyimme lääkäriltä eikö vauvamme tuloa voisi pysäyttää jotenkin. Kuvittelimme, että varmasti jotakin olisi tehtävissä. Olihan nykyajan lääketiede niin pitkälle kehittynyttä! Lääkäri vastasi rauhallisesti, että valitettavasti mitään ei olisi tehtävissä. Minä ja mieheni tunsimme itsemme avuttomiksi ja pieniksi tämän uutisen äärellä.
Minut siirrettiin vuodeosastolle. Kivut jatkuivat ja kovenivat. Olin käymässä läpi synnytyskipuja enkä sitä nuorena ja kokemattomana ollut edes ensin tajunnut. Mieheni piti minua kädestä kiinni. Molempien silmissä näkyi hätä. Olimme nuoria ja kahdestaan uudessa vieraassa maassa. Kätilö tuli pian huoneeseeni ja auttoi meidän pienen esikoistyttäremme maailmaan. Kätilö teki ristin hänen otsaansa ja kastoi hänet: ”Ristin sinut, Aisling, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Aislingin jalat ja kädet liikkuivat hetken. Sitten kätilömme asetti pienen Aisling-vauvan käsivarsilleni. En ollut koskaan nähnyt niin pientä ihmistä! Hän oli pieni, mutta täydellinen. Häneltä ei puuttunut mitään, mikä olisi tehnyt hänestä vähemmän ihmisen kuin minä. Katsoimme elämän ihmettä ja tunsimme itsemme jälleen hyvin pieniksi.
Pieni Aisling-vauva sylissäni ymmärsin yhtäkkiä abortin vääryyden. Olin kasvanut Suomessa, jossa aborttia ei juurikaan kyseenalaisteta, sillä jokaisella naisellahan on oikeus päättää mitä omalle keholleen tekee. En ollut koskaan ajatellut mitä abortissa itseasiassa tapahtuu. En ollut koskaan ajatellut minkä takia näillä pienillä ihmisillä ei ole oikeuksia vaikka he eivät olekaan yhtään vähemmän ihmisiä kuin me muutkaan. Itse asiassa he ovat juuri niitä kaikkein avuttomimpia ja heikoimpia, joita meidän nyky-yhteiskuntamme pitäisi puolustaa. Kuitenkin Aislingin kokoisia vauvoja kuolee abortissa päivittäin.
Aisling-tyttömme haudattiin Dublinin hautausmaalle Angel Pond nimiseen hautaan, jossa lepää moni muukin keskenmenoon kuollut lapsi. Hautajaiset järjestettiin sairaalan puolesta. Ymmärsimme pian Aislingin menetyksen jälkeen kuinka onnekkaita olimme. Menetyksen ja surun käsittelyssä meitä auttoi suuresti se, että saimme käydä keskenmenon läpi luonnollisesti, ja että lapsemme elämää kunnioitettiin. Kahdeksan vuoden aikana Irlannissa asuessamme koimme ihmiselämän arvostuksen myös monella muullakin tapaa. Tänä päivänä abortti on laillinen myös Irlannissa ja elämän arvostus on vähenemässä sen seurauksena. Jos kaikkein pienimpien ja avuttomimpien elämä ei ole tärkeä, minkä takia muiden elämää pitäisi arvostaa?
Tyttäremme irlantilainen nimi Aisling tarkoittaa unta. Hänen tapaaminen Irlannissa 20 vuotta sitten tuntuukin nyt kuin unelta, mutta hänellä on ollut suuri ja konkreettinen merkitys meidän elämässä. Aisling on ollut kuin meidän oma henkilökohtainen enkelimme. Meillä on tänä päivänä viisi tervettä lasta. Nuorin tyttäremme, jonka laskettu aika oli sama kuin esikoislapsellamme Aislingillä, muistaa isosiskoaan iltarukouksessaan joka ilta. Kukaan ei voi tietää miten jokainen elämä, kuinka pieni tai ei-toivottu tahansa, muuttaa tätä maailmaa. Jokainen meistä on tarpeellinen. Jokainen on korvaamaton.
”Jokainen meistä on Jumalan ajatuksen tuotos. Jokainen meistä on haluttu. Jokainen meistä on rakastettu. Jokainen meistä on tarpeellinen.”
Paavi Benedictus XVI
Vox ad Vitam 