Joulu lähenee ja nyt adventtiajan loppupuolella mielemme palaa yhä enemmän jouluevankeliumiin. Kohta on uusi vuosi ja sen kanssa tulee uusia haasteita syntymättömien lasten ihmisarvon suojelemiseksi. Mutta miten Jouluevankeliumin hahmot voivat auttaa meitä tässä haasteessa? Menkäämme seimen äärelle ja kuunnelkaamme. Tehkäämme niin kuin pyhä Maria, joka “kätki sydämeensä kaiken mitä oli tapahtunut, ja tutkiskeli sitä” (Luuk 2:19).
Jeesus, Maailmankaikkeuden Ikuinen Kuningas syntyi paikassa, joka ei sopinut kuninkaalle. Hän syntyi luolassa Betlehemissä. Hänellä ei ollut sänkyä ja hän, joka ikuisesti asuu suurimmassa mukavuudessa, Taivaassa, syntyi meidän vuoksemme suurimpien epämukavuuksien maahan. Koska ihmissuku ei halunnut ottaa vastaan Lunastajaansa, Lunastaja itse tuli historian takaovesta sisään meidän maailmaamme pelastamaan meidät.
Maailmassa on paljon epätoivottuja lapsia, syntyneitä ja syntymättömiä. Jokainen heistä on lahja meille. Osa heistä ovat tulevia suurmiehiä ja suurnaisia, jotka maksavat maailmalle moninkertaisesti takaisin siitä rakkaudesta, jonka he saavat meiltä. Osasta heistä ei ehkä tule niin hyödyllisiä meille. Hyödystä riipumatta kaikki lapset, erityisesti epätoivotut, ovat mahdollisuuksia rakastamaan puhtaasti ja ehdoitta lasta, joka ei voi vielä rakastaa takaisin. Jumala oli yksi niistä avuttomista lapsista. Miten kristitty voi kieltäytyä antamasta rakkauttaan niille lapsille, jotka ovat ylättävästi jumalankaltaisia? Miten hyvyyteen pyrkivä ihminen voi kieltäytyä yhdestä parhaimmista mahdollisuuksista hyveiden kehittämiseen?
Kaikilla äideillä on vaikeuksia raskauden aikana, mutta joillakuilla heistä on erittäin suuria vaikeuksia. Mariallakin oli erittäin suuria vaikeuksia. Jeesus syntyi aikaan, joka ei sopinut kenellekään. Marian ja Joosefin täytyi matkustaa Nasaretista Betlehemiin verollepanon vuoksi. Judeassa vallitsi Herodes, hirmuvallitsija, mikä ei helpottanut synnytystä. Silti pyhä Maria sanoi: ”Minä olen herran palvelijatar. Tapahtukoon niin kuin sanoit.” Maria on esimerkki meille kaikille. Hän ei kieltäytynyt ottamasta vastaan haastetta, vaikka se ei ollut helppoa.
Maria ei tiennyt jos Joosef ja muut Nasaretilaiset olisivat hylänneet hänet. Mitä tapahtuisi jos kukaan ei uskoisi Mariaan? Pyhä Maria on siksi lähellä kaikkia hylättyjä naisia.
Pyhä Joosef
Pyhä Joosefille omistettu vuosi loppui juuri pyhä Neitsyt Marian perisynnittömän sikiämisen juhlapyhänä 8.12. Kuitenkaan ei kannattaa unohtaa pyhä Joosefia.
Joosef oli hämmentynyt, kun hän sai tietää, että Maria oli raskaana. Hän jopa aikoi erota pyhästä Neitsyestä. Enkelin rohkaisemana hän ei hylännyt morsiantaan. Pyhä Joosef on siksi esikuva kaikille miehille. Hän oli Jeesus-lapsen ja hänen äitinsä suojelija. Hän elätti perheensä ja suojeli heitä tuomalla heidät Egyptiin pois Herodeksen käsistä, ja hän toi heidät takaisin hirmuvallitsijan kuoleman jälkeen. Kaikki miehet ovat kutsuttuja suojelemaan ympäristössämme olevia heikkoja ihmisiä, ja erityisellä tavalla lapsia ja naisia. Jotakin on erittäin väärin, kun miehet käyttävät lapsia ja naisia, joita he sanovat rakastavansa, hyväksi. Ei ole mitään vähemmän herrasmiesmäistä. Miehekkyyteen kuuluu uhrautuvaisuus toisten, erityisesti heikkojen, puolesta.
Jeesuksen syntymän aikana vieraili kaksi ihmisryhmää, tietäjät ja paimenet. Tietäjät olivat kunniakkaita vieraita ulkomailta ja paimenet olivat tavallisia nasaretilaisia. Jerusalemin eliitti ei kuitenkaan halunnut tavata Jeesus-lasta. Ei ole ainoastan yksityisten henkilöiden vastuulla auttaa yhteiskunnan heikompia, vaan yhteiskunnalla itsellään on vastuu. Hallitsijat usein ajavat omaa etuaan. Usein eliitti pelkää, että jos he olisivat syntymättömien lasten puolella heidän olisi luovuttava suosiostaan ja mukavuudestaan. Niin ajattelivat Herodes ja Jerusalemin eliitti. Ainoastaan tietäjät uskalsivat tulla Jeesuksen luo. Yhteiskuntamme “tietäjienkin” täytyy käyttää heidän talenttejaan. Julkiset ihmiset voivat puhua syntymättömistä lapsista ja lääkärit voivat auttaa lääketieteen kehittämisessä sillä tavalla, että riskitilanteessa oleville naisille olisi helpompaa synnyttää.
Toinen vierasryhmä olivat paimenet. Paimenet eivät olleet tietäjiä, vaan tavallisia ihmisiä. Ei ainoastaan he, joilla on erikoisia taitoja voivat auttaa, mutta sinä ja minäkin voimme auttaa. Naapurustossamme tai ystäväpiirissämme luultavasti on ihmisiä jotka tarvitsevat apua synnytyksen lähestymisen aikana. Jo pieni apu voi olla suuri.
Eduskunnassa käsitellään nyt Oma Tahto 2020 -nimistä kansalaisaloitetta. Tavoitteena on nykyaikaistaa Suomen aborttilainsäädäntöä. Kansalaisaloitteesta syntyi vilkas keskustelu täysistunnossa.
Kansanedustaja Sari Tanus aloitti kestustelun puhumalla uuden lain vaikutuksista naisten mielenterveyteen. Hänen mukaansa potilaalle pitäisi antaa tietoa muista hoitomahdollisuuksista (erityisesti niistä, jotka säilyttäisivät lapsen hengen). Potilaalla olisi oikeus 5-7 päivän harkinta-aikaan, koska liian nopeasti tehty päätös voisi olla mielenterveydellisesti haitallista potilaalle. Tanus korosti puheessaan, että valtaosa aborttia harkitsevista naisista ei ole sellaisessa mielentilassa, että he voisivat tehdä järkeviä päätöksiä.
Seuraavaksi oli Päivi Räsäsen puheenvuoro. Räsänen totesi, että naiset kärsivät usein pahoinvoinnista, väsymyksestä ja matalasta mielentilasta raskauden alussa. Räsäsen mielestä valtaosa näistä naisista muuttaisivat mielensä jos he vain odottaisivat pari viikkoa. Toinen asia, jonka Räsänen otti esiin oli, että abortissa ei ole vain kyse naisten oikeuksista, vaan myös syntymättömien lasten oikeuksista. Laki pitäisi uudistaa ihan toiseen suuntaan eli tukemaan syntymättömien lasten oikeuksia ja hoitohenkilöstön omantunnonvapautta. Räsänen varoitti, että jos aborttilaki uudistetaan kansalaisaloitteen ehdottamalla tavalla aborttien määrä kasvaisi samalla tavalla kuin Ruotsissa.
Sen jälkeen abortin puolustajat saivat puheenvuoron. Monet kansanedustajista puhuivat iskulauseilla ja hokemilla. Minusta tuntui siltä, että puheet olisivat otettu kokonaan kansalaisaloitteen tekstistä. Kuitenkin pääargumentit olivat, että laki oli vanheutunut, ja että se pitäisi ehdottomasti uudistaa 2020-luvulle sopivaksi laiksi. Toinen argumentti oli, että Suomen pitää seurata muiden valaistuneiden maiden lakia, ja että aborttia pidetään ihmisoikeutena muissa maissa. Kuitenkin uuden aloitteen vastustajat huomauttivat, ettei aborttia virallisesti luokitella ihmisoikeuksiin.
Tämä argumentti on aika yleinen nykykaikaisissa keskusteluissa. Se ei kuitenkaan ole pätevä. Lain pitäisi perustua oikeudenmukaisuuteen ja muihin ikuisiin periaatteisiin kuten heikkojen puolustamiseen, laajan yhteiskunnallisen moraalittomuuden välttämiseen jne., eikä nykyaikaiseen mielipiteeseen. On kaksi syytä miksi lait uudistetaan. Ensimmäinen on, että tilanne muuttuu ja ikuisiin periaatteisiin perustuvat lait pitäisi soveltaa nykytilanteeseen. Toinen syy on, että vanhat lait jostain syystä ovat oikeudenmukaisuutta ja muita ikuisia periaatteita vastaan. Valtaosa aloitteen kannattajista eivät kuitenkaan yrittäneet perustaa uutta aloitetta ikuisiin periaatteisiin. Totta on, että he viittasivat ihmisoikeuksiin. Vastustajat kuitenkin kiistivät sen eivätkä kannattajat yrittäneet selittää miksi he ajattelivat, että uusi laki perustuisi paremmin ihmisoikeuksiin tai miksi tilanne olisi muuttunut sellaiseksi, että meidän pitäisi muuttaa lakia.
Abortin kannustajien vahvin argumentti oli ehkä, että jokaisella potilaalla on itsemääräämisoikeus. Tämä pitääkin paikansa, mutta niinkuin mm. kansanedustaja Niikko otti esiin kyseessä ei ole vain naisen kehosta, vaan myös lapsen elämästä. Eli kysymys on monimutkaisempi kuin ensiksi näyttäisi olevan. Eikö lapsilla muka ole itsemääräämisoikeutta? Jos lapsilla ei ole itsemääräämisoikeutta, jollakulla muulla pitäisi olla vastuu lapsen elämästä. Syy miksi ihmisillä on itsemäärämisoikeus on, että jokaisella pitäisi olla vastuu oman elämänsä kukoistamisesta. Kuitenkin jos joku esim. tajuton potilas sairaalassa, ei itse pysty tekemään omia päätöksiä jonkun muun, kuten lähiomaisen, pitäisi ottaa vastuu ja tehdä oikeat päätökset tälle potilaalle. Tämä lähiomainen ei kuitenkaan saa päättää mitä vain haluaa, vaan hänen täytyy ajatella potilaan parasta. Tämä on itsestäänselvää jos kyse on syntyneestä ihmisestä, mutta tilanne on samankaltainen syntymättömän lapsen tapauksessa. On siis meidän vastuu varmistaa, että lapsi, joka ei vielä itse voi tehdä omia päätöksiään, saa hyvän elämän.
Bella Forsgrénilla oli kuitenkin yksi mielenkiintoinen argumentti. Hänen mukaansa maissa, joissa on tiukempi aborttilaki tehdään enemmän laittomia abortteja. Esim. Brasiliassa tapahtuu erittäin paljon vaarallisia abortteja verrattuna maihin, joissa abortti on laillista. Kuitenkin kun luin lisää huomasin, että Brasilian aborttitilastot ovat usein liioteltuja. Suurin löytämäni väitetty aborttimäärä oli 500 000 aborttia vuodessa. Se tarkoittaisi, että Brasilian aborttitaso olisi 9 aborttia per 1000 naista vuodessa. Täytyy muistaa, että tämä on suurin väitetty numero ja muut lähteet väittävät, että Brasiliassa tapahtuu vain n. 48 000 aborttia vuodessa. Sama luku Suomessa on 11 aborttia per 1000 naista. Ruotsissa ja Yhdysvalloissa aborttiluku on n. 20. Räsäsen väite siitä, että liberaalinen aborttilaki ei vähennä aborttien määrä vaikuttaisi olevan totta.
Kansalaisaloitetta käsitellään nyt valiokunnassa eli sitä kannattaa seurata vielä. Miltä lopullinen laki näyttäisi jos Suomi loppujen lopuksi saa suvaitsevaisemman aborttilain? Kasvaisiko aborttien määrä maassamme?
Diniz, D.; Brito, L.; Ambrogi, I.; Tavares, A. B.; Ali, M. (2019). ”Understanding the sexual and reproductive health needs in Brazil’s Zika-affected region: Placing women at the center of the discussion”. International Journal of Gynaecology and Obstetrics. 147 (2): 268–270. doi:10.1002/ijgo.12924. PMID 31314905. S2CID 197542431.
Vuonna 2008 uutisoitiin Britannian lehdistössä naisesta nimeltä Emma Beck, joka oli tehnyt itsemurhan abortoituaan kaksosensa. Hän jätti jälkeensä tällaisen viestin: ”Eläminen on minulle helvettiä. Minun ei olisi koskaan pitänyt tehdä aborttia. Näen nyt, että minusta olisi tullut hyvä äiti. Kerroin kaikille, etten halunnut tehdä sitä, jopa sairaalassa. Olin peloissani, nyt on liian myöhäistä. Kuolin, kun vauvani kuolivat. Haluan olla vauvojeni luona – he tarvitsevat minua, kukaan muu ei.”[1]
Samantyyppiset tarinat eivät valitettavasti ole lainkaan harvinaisia, myöskään Suomessa. Suomalainen Anna, joka tuli raskaaksi 18-vuotiaana, kertoi tarinansa Ylelle.[2] Hän ei harkinnutkaan pitävänsä vauvaa, sillä kaikki ihmiset, joille hän asiasta puhui, pitivät aborttia ainoana oikeana vaihtoehtona. Myöskään lääkärit eivät puhuneet hänelle muista vaihtoehdoista. Hänelle tehtiin abortti vaikka sisimmässään hän tunsi, ettei halunnut sitä. Myöhemmin hänelle tehtiin myös toinen abortti. Näin hän kuvaili kokemustaan: ”Muistan, kun katsoin pönttöön ja näin vessanpöntössä verisen solumöykyn. Eihän se millään tavalla ihmiseltä näyttänyt, mutta tajusin, että tuossa on vauvani. Tuli tunne, että haluaisin nostaa sen syliini, mutta sen sijaan vedin vessan.” Pitkään Anna yritti elää ikään kuin näillä aborteilla ei olisi ollut mitään vaikutusta. Hän synnytti myöhemmin kaksi lasta. Toisen lapsen syntymän jälkeen muistot abortista palasivat: ”Kaikki jotenkin romahti. Aivan kuin hyökyaalto olisi vyörynyt takaa ja hukuttanut minut alleen. Tuntui, että en pysty hengittämään. Syyllisyys, viha, katkeruus ja kaikki se paska, mikä niihin abortteihin liittyi, vyörysi yli ja hukutti minut alleen. Silloin päätin, että tapan itseni.” Onneksi hän ei lopulta päätynyt tähän ratkaisuun. ”Sillä hetkellä minulle tuli tunne kuin joku olisi sanonut minulle, että saan anteeksi. Ja se on ollut sellainen lause, mikä on pitänyt minut hengissä,” Anna kertoo. Monet muut ovat kuitenkin riistäneet henkensä: abortin jälkeen naisilla on Suomessa kuusinkertainen riski itsemurhaan verrattuna naisiin, jotka ovat synnyttäneet elävän vauvan.[3]
Monille naisille abortista seuraavat surun ja syyllisyyden tunteet ovat vaikeita käsitellä tai edes myöntää. Yhdysvaltalaiselle Leslielle tehtiin abortti 17-vuotiaana. Se oli hirvittävä kokemus, joka aiheutti syvän masennuksen. Hän pyrki turruttamaan kipuaan huumeilla ja alkoholilla. Hän ei aluksi myöntänyt itsetuhoisen käytöksensä johtuvan abortista. Kesti 20 vuotta ennen kuin hän pystyi antamaan itselleen anteeksi. Hän koki itsensä sisäisesti kuolleeksi. Abortti ei hänen mukaansa tuhonnut ainoastaan hänen lastaan vaan myös hänen oman sielunsa ja elämänhalunsa.[4] afterabortion.org sivustolla, jolla amerikkalaiset naiset kertovat aborteistaan, löytyy monia samankaltaisia kokemuksia päihteiden väärinkäytöstä. He kuvailevat abortin aiheuttamia traumoja, kuten hirvittäviä painajaisia, joita oman abortoidun vauvan näkeminen aiheutti ja siitä seuranneita painajaisia[5], vihaa, jota he tunsivat itseään kohtaan sekä tästä seurannutta itsetuhoista käytöstä, kuten toistuvia henkisesti ja seksuaalisesti väkivaltaisia suhteita, joilla he pyrkivät rankaisemaan itseään, koska uskoivat ansainneensa sen.[6] Yksi näistä naisista kuvailee abortin vaikutusta elämäänsä näin: ”Muistellessani abortinjälkeistä elämääni ymmärrän, että niin monet virheistä, joita olen tehnyt ja luonut itselleni johtuivat siitä alitajuisesta kuvasta, jonka olin luonut itselleni. Tapoin oman lapseni. Kuinka kukaan voisi rakastaa minua, kun en pysty edes rakastamaan itseäni? Aloin juomaan paljon ja käyttämään huumeita. Minulla oli vakavia masennuksia, joiden aikana ajattelin itsemurhaa. Minulla oli ja on yhä hirveitä painajaisia, joissa on vauvoja ja ihmisiä, jotka yrittävät tappaa minut. Masennun yhä ja itken paljon. Rukoilen öisin, että Jumala antaisi vauvani tietää, etten tappanut häntä koska vihasin häntä. Kaipaan pidellä häntä sylissäni niin paljon, että se sattuu, ja tahdon hänen tietävän sen.”[7] Abortoidun lapsen muisto on niin tuskallinen, että hänen on vaikea olla lähellä lapsia, jotka ovat samanikäisiä kuin edesmennyt lapsi olisi nyt.
Abortilla on myös tieteellisissä tutkimuksissa havaittu olevan yhteys moniin mielenterveysongelmiin. Vuonna 2011 British Journal of Psychiatry -lehdessä julkaistu meta-analyysi, jossa tarkasteltiin 22 tutkimuksen tuloksia, arvioi, että abortin kokeneilla naisilla on 81% lisääntynyt riski mielenterveysongelmiin, ja että noin 10% naisten mielenterveysongelmista johtuu abortista.[8] Erityisesti abortin arvioitiin selittävän 8,1% ahdistuksesta, 8,5% masennuksesta, 10% alkoholin väärinkäytöstä, 26,5% marijuanan käytöstä, 20,9% itsemurhahakuisesta käytöksestä ja 34% itsemurhista. Vuonna 2016 julkaistu amerikkalainen tutkimus, joka perustui 8005 naiselta kerättyihin terveystietoihin 13 vuoden ajalta, päätyi samankaltaisiin johtopäätöksiin: abortin kokeneiden naisten riski mielenterveysongelmiin oli 45% lisääntynyt ja abortin arvioitiin selittävän 8,7% mielenterveysongelmista.[9] Noin 25% laittomasta huumeiden käytöstä arvioitiin selittyvän aborteilla. Sen sijaan elävän lapsen synnyttäneillä oli 20% vähemmän mielenterveysongelmia. Kanadalainen tutkimus, jossa tutkittiin 3310 naista, päätyi samankaltaisiin tuloksiin.[10] Todennäköisyys mielialahäiriöihin oli kasvanut 91%, ahdistushäiriöihin 87%, itsemurhayrityksiin 118%, itsemurha-ajatuksiin 97%, alkoholin väärinkäyttöön 323%, alkoholismiin 214% ja riski sairastua huumeaddiktioon oli lähes viisinkertainen. Noin puolet näistä mielenterveysongelmista oli alkanut abortin jälkeen, mikä tarkoittaa todennököisesti, että mielenterveysongelmista kärsiville tehdään enemmän abortteja, ja että nämä abortit johtavat entisestään heikkenevään mielenterveyteen. Norjalainen abortin ja keskenmenon kokeneita naisia vertaillut tutkimus havaitsi molemmilla olevan tapahtuman jälkeen paljon mielenterveysongelmia, mutta abortin kokeneet naiset toipuivat näistä hitaammin. [11] Jotkin tutkimukset ovat myös arvioineet aborttien vaikutuksen mielenterveyteen pienemmäksi. Esimerkiksi eräs uusiseelantilainen tutkimus arvioi abortin selittävän 1,5-5,5 prosenttia mielenterveysongelmista.[12] Kuitenkaan mikään tutkimus ei ole osoittanut abortilla olevan positiiivisia vaikutuksia mielenterveyteen.[13]
Kaikki tämä osoittaa, että abortista keskustellessa on perusteetonta asettaa vastakkain naisen ja hänen syntymättömän lapsensa edut, sillä abortissa on kaksi uhria: nainen ja hänen vauvansa. Monet naiset uskovat valheisiin ja propagandaan, jotka pyrkivät epäinhimillistämään syntymättömät lapset ja esittämään abortin voimaannuttavana ja positiivisena kokemuksena naisille. Monet joutuvat toisten painostamiksi tai tekevät traagisen päätöksen, koska jäävät yksin ja vaille apua. He eivät kuitenkaan pysty vaientamaan omantuntonsa ääntä, joka kertoo jokaiselle ihmiselle hänen sydämessään, että syntymätön lapsi on ihminen, jonka tappaminen on murha. Usein he eivät kuitenkaan pysty kertomaan tunteistaan tai edes myöntämään niitä, mikä estää heitä löytämästä rauhaa ja anteeksiantoa. Kaikkien niiden, jotka puolustavat syntymättömän lapsen ihmisarvoa, tulisikin nähdä itsensä myös naisten oikeuksien puolustajana. Meidän täytyy osoittaa kaikille abortin kokeneille naisille anteeksiantoa, rakkautta ja lohdutusta, ja pyrkiä olemaan aborttia harkitsevien tukena rohkaisten ja auttaen heitä uskomaan, että lapset ovat onni ja siunaus myöskin vaikeissa olosuhteissa.
Costaricalainen Elizabeth tuli raskaaksi pahimmissa mahdollisissa olosuhteissa — raiskauksen uhrina. Hän kuitenkin päätti pitää lapsensa eikä ole koskaan katunut päätöstään.[14] Hänen sanansa voivat antaa meille kaikille toivoa. Näin hän kuvailee tyttärensä vaikutusta elämäänsä: ”Kun menin katsomaan häntä sairaalan synnytysosastolla, tämä pienokainen, josta olin vakuuttanut itselleni, ettei hän ansaitse minulta mitään, hymyili minulle ja katsoi minua rakastavin silmin. Niin, tuo vauva varasti sydämeni. Kiitos psykologini ja kaikkien jotka auttoivat minua, olen onnellinen, selvisin, ja kiitän Jumalaa koska minulla on paras lahja, jonka elämä saattoi minulle antaa – tyttäreni. Hän on kaikkeni, pikku prinsessani. On yhdeksän vuotta siitä, kun hän saapui tähän maailmaan ja kiitos hänen syntymänsä, olen täydellisempi ihminen ja vahva ja onnellinen nainen. Tiedän nyt, että abortti olisi tehnyt tilanteestani pahemman varsinkin, kun en voi saada enempää lapsia. Hän on siunaukseni. Abortti ei ole koskaan ratkaisu. Kiitos, lapseni. Täytät elämäni rakkaudella ja toivolla.”
[3] Gissler, Hemminki & Lonnqvist, “Suicides after pregnancy in Finland, 1987-94: register linkage study,” British Journal of Medicine 313:1431-4, 1996; and M. Gissler, “Injury deaths, suicides and homicides associated with pregnancy, Finland 1987-2000,” European J. Public Health 15(5):459- 63,2005.
[8] Coleman, ”Abortion and mental health: quantitative synthesis and analysis of research published 1995–2009”, British Journal of psychiatry 199:180–186, 2011.
[9] Sullins, ”Abortion, substance abuse and mental health in early adulthood: Thirteen-year longitudinal evidence from the United States”, Sage open medicine 4: 1-11, 2016.
[10] Mota NP, Burnett M, Sareen J. Associations between abortion, mental disorders, and suicidal behaviour in a nationally representative sample. Can J Psychiatry 2010; 55: 239–47.
[11] Broen Moum, Bødtker,Ekeberg, ”The course of mental health after miscarriage and induced abortion: a longitudinal, five-year follow-up study”, BMC Medicine 3:18, 2005.
[13] Fergusson DM, Horwood LJ and Boden JM. Does abortion reduce the mental health risks of unwanted or unintended pregnancy? A re-appraisal of the evidence. Aust N Z J Psychiatry 2013; 47(9): 819–827.
Elämä ja kuolema – kaksi asiaa, joita me ihmiset haluamme kontrolloida ja kuitenkin niiden äärellä tunnemme itsemme hyvin pieniksi. Sain kokea tämän henkilökohtaisesti, kun menetimme mieheni kanssa ensimmäisen lapsemme.
Olin tullut raskaaksi heti mentyämme naimisiin. Olimme muuttaneet Irlantiin työn perässä, mutta myös mielenkiinnosta kokea Irlanti maana. Kun olin raskaana 18. viikolla, koin kivuliaita kouristuksia vatsassani. Olin 25-vuotias enkä ollut koskaan nähnyt syntymää tai kuolemaa läheltä. Emme tienneet mieheni kanssa mistä oli kysymys, mutta lääkäriin osasimme lähteä, kun kouristuksia alkoi tulla säännöllisin väliajoin. Dublinin synnytyssairaalan nuori lääkäri teki minulle ultraäänitutkimuksen ja osasi kertoa meille samantien, että pieni tyttömme oli syntymässä, mutta olisi liian pieni jäädäkseen eloon. Minä ja mieheni katsoimme hätäisenä toisiamme. Apua pyytävästi kysyimme lääkäriltä eikö vauvamme tuloa voisi pysäyttää jotenkin. Kuvittelimme, että varmasti jotakin olisi tehtävissä. Olihan nykyajan lääketiede niin pitkälle kehittynyttä! Lääkäri vastasi rauhallisesti, että valitettavasti mitään ei olisi tehtävissä. Minä ja mieheni tunsimme itsemme avuttomiksi ja pieniksi tämän uutisen äärellä.
Minut siirrettiin vuodeosastolle. Kivut jatkuivat ja kovenivat. Olin käymässä läpi synnytyskipuja enkä sitä nuorena ja kokemattomana ollut edes ensin tajunnut. Mieheni piti minua kädestä kiinni. Molempien silmissä näkyi hätä. Olimme nuoria ja kahdestaan uudessa vieraassa maassa. Kätilö tuli pian huoneeseeni ja auttoi meidän pienen esikoistyttäremme maailmaan. Kätilö teki ristin hänen otsaansa ja kastoi hänet: ”Ristin sinut, Aisling, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”. Aislingin jalat ja kädet liikkuivat hetken. Sitten kätilömme asetti pienen Aisling-vauvan käsivarsilleni. En ollut koskaan nähnyt niin pientä ihmistä! Hän oli pieni, mutta täydellinen. Häneltä ei puuttunut mitään, mikä olisi tehnyt hänestä vähemmän ihmisen kuin minä. Katsoimme elämän ihmettä ja tunsimme itsemme jälleen hyvin pieniksi.
Tawny Nina, Pixabay
Pieni Aisling-vauva sylissäni ymmärsin yhtäkkiä abortin vääryyden. Olin kasvanut Suomessa, jossa aborttia ei juurikaan kyseenalaisteta, sillä jokaisella naisellahan on oikeus päättää mitä omalle keholleen tekee. En ollut koskaan ajatellut mitä abortissa itseasiassa tapahtuu. En ollut koskaan ajatellut minkä takia näillä pienillä ihmisillä ei ole oikeuksia vaikka he eivät olekaan yhtään vähemmän ihmisiä kuin me muutkaan. Itse asiassa he ovat juuri niitä kaikkein avuttomimpia ja heikoimpia, joita meidän nyky-yhteiskuntamme pitäisi puolustaa. Kuitenkin Aislingin kokoisia vauvoja kuolee abortissa päivittäin.
Aisling-tyttömme haudattiin Dublinin hautausmaalle Angel Pond nimiseen hautaan, jossa lepää moni muukin keskenmenoon kuollut lapsi. Hautajaiset järjestettiin sairaalan puolesta. Ymmärsimme pian Aislingin menetyksen jälkeen kuinka onnekkaita olimme. Menetyksen ja surun käsittelyssä meitä auttoi suuresti se, että saimme käydä keskenmenon läpi luonnollisesti, ja että lapsemme elämää kunnioitettiin. Kahdeksan vuoden aikana Irlannissa asuessamme koimme ihmiselämän arvostuksen myös monella muullakin tapaa. Tänä päivänä abortti on laillinen myös Irlannissa ja elämän arvostus on vähenemässä sen seurauksena. Jos kaikkein pienimpien ja avuttomimpien elämä ei ole tärkeä, minkä takia muiden elämää pitäisi arvostaa?
Dominic Winkel, Pixabay
Tyttäremme irlantilainen nimi Aisling tarkoittaa unta. Hänen tapaaminen Irlannissa 20 vuotta sitten tuntuukin nyt kuin unelta, mutta hänellä on ollut suuri ja konkreettinen merkitys meidän elämässä. Aisling on ollut kuin meidän oma henkilökohtainen enkelimme. Meillä on tänä päivänä viisi tervettä lasta. Nuorin tyttäremme, jonka laskettu aika oli sama kuin esikoislapsellamme Aislingillä, muistaa isosiskoaan iltarukouksessaan joka ilta. Kukaan ei voi tietää miten jokainen elämä, kuinka pieni tai ei-toivottu tahansa, muuttaa tätä maailmaa. Jokainen meistä on tarpeellinen. Jokainen on korvaamaton.
”Jokainen meistä on Jumalan ajatuksen tuotos. Jokainen meistä on haluttu. Jokainen meistä on rakastettu. Jokainen meistä on tarpeellinen.”
Recent news announced of a baby’s birth from an embryo frozen 27 years earlier. It seems good in principle that the baby, whose life was stopped from normal development of 9 months, was given life by granting an adoption opportunity to a married couple. No one should underestimate the suffering of couples who are unable to have children and naturally, adoptive parents would wish their child to resemble their ethnical and physical characteristics as much as possible. In the long and arduous adoption process of born children, this would be possible within the limits of their own or of nearby countries. However, we are entering a way of adoption that in the long run would create a market demand for embryos to be adopted, enhance the number of frozen embryos and lead to more problems of medical, psychological and legal nature. Donation seems like a charitable option but for a couple involved in the decision, the current-self and future-self are never the same and the decision to freeze or donate ones own child with the uncertainty that this would become a reality can change in to a source of regret. There could be a mother spending her life looking for her child that she once donated as an embryo.
Frozen embryos is a complex challenge to human rights as John Paul II referred to in 2008 in Dignitatis Personae:
All things considered, it needs to be recognized that the thousands of abandoned embryos represent a situation of injustice which in fact cannot be resolved. Therefore John Paul II made an “appeal to the conscience of the world’s scientific authorities and in particular to doctors, that the production of human embryos be halted, taking into account that there seems to be no morally licit solution regarding the human destiny of the thousands and thousands of ‘frozen’ embryos which are and remain the subjects of essential rights and should therefore be protected by law as human persons.”
Tri. Calum Millerin mukaan 95% biologian, yleensä embryologian, oppikirjoista kertovat ihmiselämän alkavan hedelmöityksessä. Myös Tri. Steve Jacobsin tutkimuksessa 5577:stä Yhdysvaltalaisesta biologista 96% myönsivät, että ihmiselämä alkaa hedelmöityksessä.
Syntymättömät kuluttavat ravintoa, joka kertoo siitä, että he ovat elossa. Syntymättömillä on ihmisen dna ja ovat siten ihmisiä. Syntymättömät ovat kehittyviä ihmiseliöitä kuten mekin, joskin varhaisemmassa kehitysvaiheessa. Meillä kaikilla on kapasiteetti kehittyä ihmiseliöinä. Ultraääni kuvasta näkee, kuinka lapsi liikkuu ja kasvaa. Siitä näkee lapsen muodon. Siitä näkee myös kuinka lääkärin tehdessä aborttia lapsi pakenee häntä uhkaavaa terää.
Miehen siittiö ja naisen hedelmöittymätön munasolu ovat itsessään vain kudosmassaa eivätkä ole eliöitä. Sen vuoksi niillä ei ole oikeuksia toisin kuin ihmiseliöillä. Kun miehen siittiö hedelmöittää naisen munasolun, siitä tulee tsygootti. Tsygootti on jo kehittymässä oleva ihmiseliö ja siksi sillä on ihmisoikeuksia. Tri. Tim Hsiao mainitsi, että sikiön moraalinen arvo määräytyy sen mukaan, minkä kaltainen olento sikiö on (onko sikiö ihminen), eikä sen mukaan, mitä tämä pystyy tekemään. Monesti abortin kannattajat ajattelevat, että ihmispersoona määräytyy sen mukaan, kuinka tietoinen yksilö on, tai kuinka hyvin yksilö pystyy ajattelemaan. Nämä kriteerit lukisivat pois esimerkiksi vaikeasti vammautuneet yksilöt tai koomassa olevat ihmiset. Kuitenkaan ihmiset eivät yleensä ajattele heidän tappamisen olevan hyväksyttävää. Jos oikein absurdiksi veisi tiettyjen abortin kannattajien logiikan jopa nukutetun ihmisen puukottaminen olisi sallittua, koska nämä eivät ole tiedostavassa tilassa. Tämä olisi looginen päätelmä heidän ennakko-oletuksilla vaikka tuskin kukaan heistä olisi valmis toimimaan niin. Jos voin hyvällä syyllä ajatella, että olen sama persoona kuin eilen riippumatta siitä faktasta, että kehoni on liikkunut, kehittynyt ja tullut vanhemmaksi, olen ollut nukkumassa (tiedostamattona) tai hereillä, ei vaikuta olevan syytä sanoa, että juuri syntynyt vauva olisi eri persoona kuin päivä aikaisemmin riippumatta paikan, kehityksen ja tiedostamiskyvyn muuttumisesta.
Palaan vielä takaisin siihen, että meillä kaikilla on kapasiteettia kehittyä ihmiseliöinä. Vaikka joku vielä väittäisi, että tiedostamattomassa tilassa oleva ei olisi ihmispersoona, tämän väitteen esittäjä joutuisi myöntämään, että tällä ihmiseliöllä on mahdollisuus omata sellainen tulevaisuus, joka meillä syntyneillä jo on. Tämä on tunnetun agnostikon filosofian professori Don Marquisin huomio. Jos sikiön tai koomassa olevan henkilön elämä riistettäisiin, siinä heiltä riistettäisiin merkittävä ja mielekäs tulevaisuus. Eräs sukulaiseni esitti kritiikiksi, että ihmiseliön alkuvaiheessa ihmiseliö muistuttaa hänestä kalaa. Toinen kaverini, joka kuitenkin vastustaa aborttia, sanoi, että se muistuttaa sammakkoa. Ulkonäkö ei kuitenkaan poista sitä todellisuutta, että kyseessä on kehittymässä oleva ihmiseliö, jolla potentiaalisesti olisi tulevaisuudessa samanlainen ihmiselämä kuin syntyneillä. Kun kadulla ammutaan joku ihminen, tämän kuolema on traagista siksi, että tällä ihmisellä olisi muuten ollut vielä tulevat ajat elettävänä. Samoin sikiön tappaminen on traagista, koska siltä tukahdutetaan sama elinmahdollisuus. Jos ihmisiä asetetaan tärkeysjärjestykseen sen mukaan, kenen elämää pitäisi suojella ja kenen ei niin tämä ajatusmalli on luonteeltaan syrjintää. Tämä on verrattavissa tummaihoisten pakotettuun orjuuteen entisaikojen Yhdysvalloissa ja juutalaisten systemaattiseen eliminointiin Natsi-Saksassa. Mutta ihmisarvo ei tule asteittain. Kaikki ihmiset ovat samanarvoisia olivat he mustia tai valkoisia, kohdun sisällä tai ulkona. Koska abortti tappaa ihmiseliön ja aborttien tekeminen on niin laajalle levinnyt, se on verrattavissa kansanmurhaan.
Kun puhumme abortista on aina hyvä tietää sen taustasta ja historiasta Suomessa. Artikkelissa aion kertoa eräästä debatista, joka käytiin ennen nykyistä aborttilakia ja käydä läpi siinä käytettyjä argumentteja sekä niiden pätevyyttä.
Aborttilain kehitys Suomessa
Ennen vuotta 1950 Suomessa ei ollut aborttilakia. Vuoden 1950 lakimuutoksen myötä abortti sallittiin jos lapsi oli vammainen, äiti alaikäinen, raskauden syy oli insesti tai jos synnytys olisi vaarantanut äidin hengen tai ollut haitaksi hänen fyysiselle tai psyykkiselle terveydelle. Silti laittomien aborttien määrän kasvu aiheutti suurta keskustelua 1960-luvulla, joka loppui nykyisen aborttilain säätämiseen vuonna 1970. Ylen elävä arkisto -sivulta voi löytää aiheesta paljon videomateriaalia.
Vuonna 1965 Yle julkaisi paneeliohjelman, jossa keskusteltiin aborttilain muuttamisesta. Ensimmäinen argumentti aborttilain muuttamisen puolesta oli, että sen hetkisen aborttilain perusteella käytännössä vain rikkaat naiset saivat laillisia abortteja. Tietysti tämä argumentti ei ole riittävä jos uskoo, että abortti on joka tapauksessa moraalitonta. Rikkaiden on aina ollut helpompaa tehdä moraalittomia tekoja eikä se tarkoita, että köyhillä pitäisi olla oikeus tehdä samoin.
Naispanelistilla oli toinen argumentti aborttilain uudistumisen puolesta. Hän oli keskustellut työläisnaisten kanssa, jotka eivät uskoneet voivansa pitää lapsiaan, koska heillä ei ollut mahdollisuuksia muuttaa elämäntilanteitaan sellaisiksi, että he voisivat kasvattaa lapsensa. Tämä argumentti on ensimmäistä parempi, koska se menee enemmän asian ytimeen. Tietysti meille, jotka olemme aborttia vastaan ei riitä että abortti kielletään lailla. Yhtä tärkeää on, että luomme keinoja auttaa naisia, jotka haluavat tehdä abortteja.
Tietysti tämä ei ole helppoa kuin heinänteko vaan kuulostaa erityisen vaikealta. Se on kuitenkin helpompaa kuin miltä se vaikuttaa. Alkuun pääsemiseksi emme tarvitse suuria yhteiskunnallisia muutoksia vaan vapaaehtoisia. Glasgown Arkkipiispa, kardinaali Winning, lupasi henkilökohtaisesti eräässä keskustelussa vuonna 1997, että jokainen aborttia harkitseva glasgowlainen nainen saisi apua Katoliselta kirkolta. Tästä syntyi Cardinal Winning -initiatiivi, joka auttaa naisia tänäkin päivänä. Jos maailmassa olisi enemmän kardinaali Winningin kaltaisia ihmisiä, emme tarvitsisi abortteja.
Miespuolisen panelistin mielestä abortit vähentäisivät psykopaattien ja rikollisten määrää yhteiskunnassa. Sillä tavalla rikoksetkin saataisiin laskuun. Tämä on aika ilkeä argumentti, sillä koskaan ei voi tietää kenestä saattaa tulla rikollinen aikuisena. Kukaan ei synny rikolliseksi ja yhteiskunnalla on velvollisuus pitää huolta, ettei lapsista tule rikollisia– ei heidän syntymisen estämisellä vaan koulutuksella. Toinen ongelma on, että argumentti ei edes pidä historiallisesti paikkaansa. Sodan jälkeen Suomessa oli suhteellisen vähän henkirikoksia 1950- ja 1960-luvulla. Henkirikosten määrä kasvoi aborttilain jälkeen 1970-luvulla. Vasta 1980-luvun loppupuolella ja 1990-luvulla henkirikokset jälleen vähenivät. Toisin sanoen abortin salliminen ei näytä vaikuttavan ollenkaan henkirikosten määrään.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon edustaja puhui päättäväisesti lapsen ei-toivottomuudesta suurena yhteiskunnallisena moralittomuutena. Hän korosti, että monet nuoret naiset tulevat liian myöhään lääkärille eikä siitä syystä edes ole mahdollista tehdä aborttia. Tämä on luultavasti muuttunut nyt vuonna 2021, kun on enemmän tietoa abortista. Kirkollinen panelisti puhui sitten seksuaalikasvatuksen ongelmista ja sanoi, että ihmisen tulee hillitä itsensä myös seksuaalielämässä, ja että lapsen syntyminen ja kasvatus on vanhemmille tilaisuus kasvaa inhimillisesti. Sen jälkeen hän sanoi yhteiskuntaa ja muut panelistit syyttäen että koko debatti oli irtireväisty hädässä olevien naisten elämäntilanteesta. Melkein kaikki muut panelistit puhuivat enimmäkseen statistiikasta sekä vapaan abortin kieltämisen haitoista yhteiskunnalle kokonaisuutena. Näytti siltä, että tämä kritiikki piti paikkansa.
Ylen teemailta marraskuussa 1968
Marraskuussa 1968 Yle esitti Anna-Liisa -nimisen näytelmän, joka kuvasi aborttia kielteisesti. Tarina kertoi nuoresta naisesta, jonka poikaystävän pakotti hänet laittoman abortin harrastavalle lääkärille takapajulalla. Abortti ei mennyt hyvin ja Anna-Liisa joutui sairaalaan, jossa hän toipui ja katui tekoaan. Hän surullisesti totesi, että epäonnistuneen abortin takia hän ei voisi enää saada lapsia ja pettyneenä muisteli, miten hän aina halusi kasvattaa lapsia poikaystävänsä kanssa.
Samana iltana Yle esitti toisen ohjelman, jossa kerrottiin suomalaisista naista, jotka anoivat aborttia Puolasta. Puolalla, kommunistisena maana, oli löysempi aborttilaki, mutta Puolan laki ei sallinut ulkomaalaisten naisten tulevan Puolaan tehdäkseen abortteja sosiaalisista syistä.
Ohjelmassa haastateltiin suomalaisia lääkäreitä. Väestöliiton tohtori Kaisa Turpeisen vapaa abortti ei olisi hyvä idea, koska yleensä raskaana oleva nainen suhtautuu kielteisesti lapseensa raskauden neljän ensimmäisen kuukauden aikana, jona aikana abortti yleensä tehdään. Neljännen kuukauden jälkeen nainen suhtautuu vauvaansa positiivisemmin ja nainen, joka tekee abortin yleensä katuu tekoaan.
Naisten Klinikan Ylilääkäri Paavo Vara toteaa, että vaikka vapaa abortti vähentäisi laittomien aborttien määrää, se laskisi yhteiskunnallista moraalia, erityisesti miesten, koska he voisivat harrastaa seksiä naisten kanssa ilman vastuuntuntoa.
Mitä voimme oppia 1960-luvun debatista?
Mielestäni 1960-luvun debatti osoittaa, että kannattaa enemmän keskittyä yksittäisten naisten auttamiseen kuin suuriin yhteiskunnallisiin tilastokokoelmiin. Tämä ei tietysti tarkoita, että meidän pitäisi unohtaa kaikki tilastot, vaan että tilastot ovat olemassa ihmistä varten. Ongelma 1960-luvulla oli, että naisten pelättiin menevän salaa tekemään abortteja vaarallisiin paikkoihin. Ehkä parempi käytäntö olisi ollut löytää uhassa olevia naisia ja auttaa heitä heidän elämäntilanteissaan. Vapaa aborttilaki näyttää olevan liian helppo vastaus näin hankalaan kysymykseen.
Vox ad Vitam 
